4. Leonard & Lenora

"Voi hyvänen aika.." Hunter mutisi eräänä aamuna peiliin katsoessaan. Aikuisuus oli sujahtanut ohi Hunterin silmien ja pappavuodet olivat ottaneet miehestä vallan. Mitä Johannakin nyt ajattelee, Hunter mietti kuumeisesti ja yritti epätoivoisena siloitella ryppyjänsä, jotka saivat vanhuksen muistuttamaan etäisesti jyrsijää. Eihän Johanna tietenkään olisi moksiskaan (eihän hän koskaan ollut ihmisiä sen pahemmin ulkonäön perusteella arvostellut), mutta eihän Hunter tätä asiaa tullut ajatelleeksi vaan jatkoi epätoivoista peilaamistaan valittaen samalla kuinka hänen ihana nuoruutensa oli eletty ja kuinka hänen luontainen charminsa oli menetetty.

Johanna ja Hunter siis olivat kuin olivatkin saaneet sovitettua välinsä. Tai no, ainakin he olivat yrittäneet. Romantiikka oli kyllä miltei kadonnut kaksikon väliltä ja puheenaiheetkin olivat melko rajoitettuja, mutta kuitenkin yksi asia oli edelleenkin pitänyt parin yhdessä ja sehän tietysti oli Leonard.

Kuin hujauksessa Leonard oli saavuttanut taaperoiän ja johan alkoi jo pojalla olla asiaa. Leonard oli ehdottomasti perheen ilopilleri ja samalla myös äärimmäisen kiltti ja rakastettava. Joka kerta oli hymy herkässä sekä Johannalla että Hunterilla kun poika innostui kertomaan maailman ihmeistä ja juuri oppimistaan asioista.
"Äiti! Äiti! Kato ulot!"
"Niin, Leonard, ulkona sataa lunta" Johanna kertoi pikkuiselle, joka katsoi äitiään silmät kirkkaina. "Niin tapahtuu kun on talvi."
Pojan silmät pyöristyivät lautasen kokoisiksi. Leonard avasi suunsa ja alkoi huutamaan: "Talvi! Talvi! Talvi!" niin, että varmasti koko naapurusto kuulisi mitä taapero oli juuri oppinut. Leonard oli kyllä todella innokas oppimaan uutta, joten kävely ja puheopetuksetkin sujuivat nopeasti ja mutkattomasti.

Jotain muutakin jännittävää oli kuitenkin meneillään Leonardin kasvattamisen ohella. Eräänä päivänä Johanna oli tuntenut vatsassaan omituista liikehdintää ja muutaman raskaustestin sekä lääkärivierailun jälkeen oli selvää, että perheeseen oli tulossa lisäystä. Hunter (joka oli mysteerisesti piiloutunut kylpyhuoneeseen koko aamuksi) ei kuitenkaan vielä tiennyt mitään. Johanna tiesi, että ennemmin tai myöhemmin Hunterille pitäisi kuitenkin kertoa asiasta, joten nainen otti itseään niskasta kiinni ja kutsui Hunterin olohuoneeseen.

"Öh.. Hunter?" Johanna varmisti ihmeissään katsoessaan vanhaa miestä, joka seisoi hänen nenänsä edessä. Hän oli jotenkin... erilainen.

"Voi Johanna! Katso minua, minä vanhenin! Yritin piiloutua vessaan jottet näkisi minua tälläisenä, näytän kauhealta! Anteeksi!" Hunter selitteli Johannan katsoessa kummastuneena vierestä. Johanna ei ollutkaan ollut tietoinen miehen ulkonäköpaineista.
"Tuota, miksi pyytelet anteeksi?" Johanna kysyi hymyillen. "Ei minua haittaa, vaikka vanhenit. Niin meille jokaiselle käy. Etkä sinä nyt niin kamalalta näytä, oikeasti."
"Oikeasti?"

"Et tosiaan" Johanna sanoi, vaikka oikeasti naisella meinasi pokka pettää katsoessaan Hunterin valahtaneita kasvoja.
"Mutta en minä ihan tämän takia sinua tänne pyytänyt. Minulla olisi vähän kerrottavaa."
"Ai" sanoi Hunter hämmentyneenä. "No, tuota, mitä halusit sanoa?"
Johanna epäröi hetken ja katseli varpaisiinsa. Nyt sitä mentiin, Johanna ajatteli. Nyt tai ei koskaan.
"Me saamme lapsen" Johanna tokaisi yksinkertaisesti.
"M-mitä? Lapsen?" Hunter katsoi kauhistuneena Johannaa.
"Kyllä. Kävin eilen lääkärissä ja asia selvisi. En uskaltanut kertoa sinulle heti, mutta nyt tiedät."
Hunter tuijotti naista hetken kauhuissaan ja Johanna luuli miehen jo nukahtaneen pystyyn (joka tosiaan olisi nyt mahdollista kun kerta mies oli saavuttanut korkean ikänsä) kun Hunter viimein vastasi:
"Sehän on.. mahtavaa!"

"Onhan tuossa vastsassa selvä kumpare. Hei kumpare, täällä puhuu isäsi!" Hunter leperteli vatsalle Johannan katsoessa helpottuneena miehen toimia. Jostain syystä Johanna oli ollut huolissaan, miten Hunter suhtautuisi toiseen lapseen. Näköjään kuitenkin Johanna oli murehtinut aivan syyttä, sillä mies suhtautui asiaan aivan mahdottoman hyvin.

Myös naapurusto suhtautui perheenlisäykseen hienosti. Vihdoin kun talo oli saatu jo talon näköiseksi ja pikkuruisten jalkojen kipitystä huomattiin lumenpeittoisella pihanurmella alkoivat naapurustossa keskustelun sävy muuttaa muotoaan. Monet olivat hymyilleet nähdessään Leonardin leikkivän lumihangessa ja kerran ruokakaupassa ollessaan eräs nainen oli jopa tervehtinyt Johannaa (katsoen kuitenkin visusti ympärilleen, ettei kukaan huomaisi). Johanna ei edelleenkään kuitenkaan välittänyt muiden mielipiteistä, vaan halusi ainoastaan keskittyä alkavaan perhe-elämäänsä.

Kuitenkin parhaiten asian otti vastaan kukapa muu kuin Leonard, joka niin innoissaan odotti pientä sisarustaan jo liittyvän mukaan hänen leikkeihinsä. Poikahan ei meinannut millään nukahtaa uutisen kuullessaan ja pomppi joka ilta kehdossa yöhön saakka huutaen:
"Äiti! Äiti! Milloin leikkikaveli tulee? Milloin, millon!?"

Johanna huokaisi syvään.
"Odotahan nyt ihan rauhassa ja ala nukkumaan" Johanna sanoi rauhallisesti ja tuudutti Leonardin uneen, vaikka oikeasti hänen teki mieli hyppiä onnesta. Kaikki oli mennyt niin täydellisesti. Ainut ongelma oli.. no, raha. Johannan päiväpalkka ei ollut kovin suuri ja ottaen huomioon hänen pitkän äitiysvapaansa, ylennykset eivätkä palkankorotukset tulisi kuuloonkaan.  Myös Hunterin palkka oli todella pieni joka hieman ihmetytti Johannaa. Mitä hän edes tekee työkseen, nainen pähkäili. Aina kun Johanna yritti ottaa Hunterin työn puheeksi mies vaivaantui ja alkoi puhumaan säästä tai jostakin muusta turhanpäiväisestä. Johanna oli kuitenkin arvellut miehen tekevän jotain pieniä sivutöitä siellä sun täällä eikä mies vain yksinkertaisesti kehdannut myöntää Johannalle ettei hänellä ole kunnon työpaikkaa.

Totuus oli kuitenkin melko toisenlainen.

 -----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

"M-mitä!?" Johanna huusi puhelimeensa. Hän oli varmasti kuullut väärin. Ei Hunter voinut olla vankilassa. Se ei voinut olla mahdollista.
"Mit-mitä on tapahtunut!?"
Hunter kertoi kaiken: kuinka hän oli toiminut kuskina myymälävarkaudessa, kuinka hän oli vain halunnut tuoda perheellensä rahaa, kuinka hän oli vain halunnut tehdä hyvää.
"En.. En tiedä mitä sanoa" Johanna sopersi puhelimeen. Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä.
"Olen pahoillani, Johanna" Hunter sanoi. Johanna ei tiennyt miten reagoida. Vielä edellisenä iltana kaikki oli ollut täydellistä. Yhtäkkiä raivo valtasi Johannan mielen ja värjäsi naisen kasvot miltei hänen hiustensa sävyiseksi. Eihän hänen pitäisi sallia mitään tälläistä!
"Kuule Hunter, tämä on nyt aivan liikaa. Ymmärrätkö yhtään mitä tämä merkitsee Leonardille!? Eikö mieleesi tullut, että rikoksesta voi jäädä kiinni!?" Johanna huusi raivoissaan. Puhelimen toisessa päässä oli hiljaista.
"No, saat itse selittää Leonardille mitä tapahtui. Minä en sinun sotkujasi selvitä" Johanna sanoi tiukasti ja pisti luurin kiinni. Hetken aikaa nainen seisoi paikoillaan ja tuijotti kännykkäänsä vihaisena. Ja MINÄ olen se talon epäluotettava, Johanna ajatteli ja heitti puhelimensa seinää päin (puhelin oli tosin lujaa tekoa, joten se kimposi seinästä suoraan Johannan otsaan). Johanna kirosi vielä hetken paikoillaan, mutta lopulta kipusi takaisin sänkyyn ajatellen hyvien unien vievän huolet pois.

Seuraavana aamuna Hunter palasi kotiin. Johanna ei ollut vielä herännyt ja Hunter ajatteli ettei naisen herättäminen olisi kovin hyvä idea. Hunter marssi suoraan kylpyhuoneeseen peseytymään ja katsoi itseään peilistä. Mitä minä nyt teen, hän ajatteli kuumeisesti. Samassa hän kuuli Leonardin äänen viereisestä huoneesta. Poika, sehän oli ratkaisu kaikkeen! Hänenhän pitäisi vain puhua pojalleen ja kaikki menisi hyvin!

"Noniin, Leonard...öh..."Hunter aloitti tuotuaan taaperon olohuoneeseen.
"Asiahan on niin, että...tuota...isi...isi ei tullut eilen illalla heti kotiin. Hu-huomasitko sitä, Leonard?"
"Joo huomatin!"

"Ai.. No siinä tapauksessa! Isi joutui ylitöihin ja no.. äiti ei tiennyt asiasta, jonka takia... jonka takia äiti on nyt vähän suuttunut isille, mutta ei mitään hätää. Me selvitämme asiamme!"
Hunter selitti Leonardille joka ei sanonut mitään. Leonard, vaikka niin pieni olikin, oli huomannut jotakin omituista olevan asian takana.
"Iti, ei tun talvii huijata" Leonard sanoi ja sai Hunterin sydämen pamppailemaan ja kasvot vakavoitumaan.
"E-en minä.. En minä huijaa.. Kaikki on ihan hyvin, pieni väärinkäsitys vain. Isillä ja äitillä on nyt vain pieni riita menossa ja-"
"Aina te on vain joku pieni liita. Voititte jo lopettaa" taapero keskeytti Hunterin, joka jäi hämmentyneenä tuijottamaan pikkuista. Miten hän näki kaiken tämän?
"N-niin, Leonard. Olet oikeassa, kyllä. Menehän.. menehän nyt leikkimään siitä niin isi, tuota, isi puhuu äitille, jooko?" Hunter sanoi ja lapsi lähti mitään sanomatta omaan huoneeseensa, Hunterin katsoessa pojan perään suu auki ihmetyksestä.

Hunter ei kuitenkaan nähnyt naista koko päivänä. Vasta illalla, monien soittoyritysten jälkeen, Johanna tuli ulko-ovesta sisään ruokakassit kädessä.
"Johanna! Olen yrittänyt soittaa sinulle vaikka kuinka monesti, missä sinä olit?" Hunter huudahti helpottuneena. Johanna ei kuitenkaan vastannut, vaan mulkaisi Hunteria katseella joka toi Hunterin mieleen lausahduksen 'jos katse voisi tappaa'. Mies nielaisi äänekkäästi kun Johanna istui pöytään ja alkoi syödä hiljaisuuden vallitessa.
"Kuule.. Olen todella pahoillani. En tullut koskaan ajatelleeksi, että tämä työ voisi olla ongelma tulevaisuudessa. Olin silloin nuori ja typerä ja vastaani tuli hyvä työtarjous pomolta joka uskotteli työn olevan helpoa ja vaaratonta. Tarvitsin vain kipeästi rahaa ja tuo oli paras tarjouksista, joten otin paikan vastaan" Hunter selitti Johannan pitäen silmänsä visusti kiinni ruoassaan.
"Sen jälkeen jotenkin vain jäin tekemään töitä lain toisella puolen ja opin elämään huonon omatunnon kanssa. Minulla on mukavat työkaverit eikä pomoni millään tahtoisi luopua minusta. Tämä oli rehellisesti ensimmäinen kerta kun jäimme kiinni ja-"
"Yritätkö nyt tässä tosiaan selittää, ettet aijo luopua työstäsi?" Johanna keskeytti nostaen tappavan katseensa Hunteriin, joka nielaisi jälleen kuuluvasti ja mietti hetken mitä sanoa.
"Minä.. ei, en aijo luopua työstäni" Hunter sanoi yrittäen kuulostaa itsevarmalta ja katsoen Johannaa suoraan silmiin (joka näytti siltä, että voisi lyödä miestä jollain) ja jatkoi:
"En oikeasti pääsisi minnekään muualle työskentelemään ja kyllä minulla pitää olla töitä. Kerroin muuten Leonardille olleeni ylitöissä. Ajattelin niin olevan paras."
Kumpikaan ei sanonut enää mitään.

Seuraavana aamuna pitkän harkinnan ja monien raivopuuskien jälkeen Johanna oli kuitenkin tullut toisiin aatoksiin. Nainen kävi herättämässä pienokaisen ja käveli Hunterin luokse. Johanna epäröi vielä tovin, mutta rykäisi sitten niin, että mies pysähtyi.
"Kuule, olen miettinyt eilisiä sanojasi. Kai niissä on jotakin perää. Toivottavasti vain voisit yrittää pitää työsi hieman, tiedäthän, syrjemmässä" Johanna sanoi ja marssi nopeasti pois huoneesta ennen kuin Hunter ehti kääntyä katsomaan.

Hunter kuunteli kuinka Johanna käveli pois ja yritti pidätellä naurua. Hunter oli ollut huolissaan hänen ja Johannan suhteesta joka oli aina ollut hieman rakoileva, mutta selvästi heillä ei ollut mitään hätää. Ehkä tämä oli sitä rakkautta, Hunter ajatteli hymyillen leveästi ja aloittaen aamutoimensa, pitkästä aikaa ilman huolen häivää.

 Ainahan Manen perheellä oli jotakin meneillään, mutta aina niistä myös selvitään.

Aika kului ja viimein saapui pieni tyttövauva Manen perheen katon alle. Tämä pieni vaaleanpunainen vaippapöksy sai nimekseen Lenora, joka sai inspiraationsa luonnollisesti veljensä nimestä. Vanhempien onneksi Lenora oli aivan yhtä ihana vauva kuin Leonardkin, jonka takia ei tyttöä tarvinnut kokoajan olla katsomassa. Johanna vaikutti olevan todella innoissaan tytön hoivaamisesta, mutta ei tosiaan ollut ainoa.

Leonard oli rakastettu lapsi, mutta poika ei ollut mitään verrattuna tähän tuoreeseen tuttipulloilijaan. Jotenkin Hunter oli aina sattunut olemaan töissä tai nukkumassa tai jossakin muualla, kun Leonardilla oli iskenyt nälkä tai tarve potalle, mutta Lenora oli aivan toinen juttu. Aina kun tyttö vähänkin inahti kehdossaan, Hunter oli auttamassa. Johanna, joka oli tähän asti hoitanut miltei kaikki lapsiasiat olettaen ettei Hunter yksinkertaisesti ollut lapsi-ihmisiä, katsoi vierestä ihmeissään kuinka Hunter leperteli pikku prinsessalleen. Ehkä Hunter vain oli aina halunnut tyttölapsen, Johanna tokaisi mielessään ja jätti asian sikseen.

Leonard ei kuitenkaan ollut aivan sinut asian kanssa. Poika ei koskaan ollut ollut kovin läheinen isänsä kanssa, mutta nyt tuntui kuin Hunter olisi unohtanut Leonardin kokonaan. Itsenäinenhän poika oli, mutta silti isän seura oli hänelle tärkeää.
"Tyhmä iti" Leonard mutisi tullessaan epäonnistuneelta huomionkerjuu-retkeltään isänsä luota, joka oli sanonut pojalle olevansa kiireinen Lenoran kanssa ja että Leonardin pitäisi mennä leikkimään omia leikkejään. Poika oli ehkä vielä pieni, mutta kyllä hän ymmärsi. Hänen isänsä vaan ei ymmärtänyt.

Illalla pistäessään Leonardin nukkumaan, jotakin epätavallista sattui Johannalle.
"Mitä ihm-?"
Nainen ihmetteli katsoessaan, kuinka tähdet pongahtelivat ulos hänen kehostaan. Samassa hän kuitenkin ymmärsi tasan tarkkaan, mitä oli tapahtumassa. Hän oli aivan unohtanut koko asian. Nainen naurahti itsekseen.

Olihan nyt hänen syntymäpäivänsä.

Johanna kiiruhti vessaan katsomaan lopputulosta, joka ei paljon eronnut aikaisemmasta. Nainen kuitenkin ajatteli muodonmuutoksen olevan paikallaan ja päätti laittautua hieman enemmän hänen ikäluokkaansa sopeutuvaan kuntoon. Avonaiset hiukset ja huulipuna tekivät jo aikamoisen muutoksen ja Johanna alkoi viimein näyttää enemmän perheen äidiltä kuin taidekoulun yli-innokkaalta opiskelijalta.

"Hei! Minulla oli tänään syntymäpäivät ja päätin tehdä pienen muodonmuutoksen. Mitäs sanot?" Johanna kysyi yllättäen tuttipulloa Lenoralle hakevan Hunterin keittiöstä. Mies katsoi hetken kauhuissaan Johannaa, joka näytti aivan eri henkiöltä. Samassa Hunter purskahti nauruun.

"Hei! Mikä nyt on noin hauskaa?" Johanna kysyi itsekin hymyillen.
"Sinusta tuli vanha! Olet vanha!" Hunter nauroi.
"No en ainakaan ole niin vanha kuin sinä!" Johanna huudahti ja alkoi nauraa makeasti Hunterin vakavoituessa. Loppuilta parivaljakolla meni kertoessa kuivia mummovitsejä ja kuvaillessa heidän tulevaisuutta lapsien kasvettua aikuisiksi. Parilla ei pitkään aikaan ollut ollut näin hauskaa yhdessä ja Johannasta tuntui, kuin hän olisi saamassa parhaan ystävänsä takaisin. Lastenhoidon ohella suhteiden kehittäminen muiden kuin hoivattavien kanssa oli vaikeaa ja ehkä nyt Johanna ja Hunter voisi alkaa keskittyä enemmän toisiinsa, varsinkin kun molempien pienokaisten syntymäpäivät olivat aivan kulman takana. Itseasiassa, syntymäpäiviä aijottaisiin viettää jo seuraavana päivänä!

"Hyvää yötä" Hunter sanoi otettuaan unenpöpperöisen Leonardin syliinsä halaten poikaa lempeästi. "Ja hyvää tulevaa syntymäpäivää, kaveri."
Leonard hymyili: "Kiitot, iti! Ja hyvää yötä!"

 "Voi kuinka te kasvatte nopeasti.." Johanna leperteli Lenoralle, joka ei tajunnut sanaakaan äidinsä sanoista.
"Sinusta tulee varmasti vielä jotakin suurta. Mutta nyt, käyhän nukkumaan. Hyvää yötä."

 Seuraavana aamuna perhe kokoontui pöydälle asetetun kakun ääreen (Lenora oli piilossa pöydän alla) ja viettivät lasten syntymäpäiviä mukavissa merkeissä. Hunter, joka oli innoissaan molempien lasten puolesta, kannusti vierestä ja Johanna auttoi kynttilöiden puhaltamisessa. Lopputulos oli kyllä hieman yllättävä.

 Lenorasta tuli oikein sievä pikku tyttö, joka peri äitinsä räväkän hiusvärin. Tyttö oli oikein iloinen tapaus (ja selvästi isän tyttö) joka oli miltei yhtä tiedonjanoinen kuin Leonardkin oli ollut.

Mutta entäs Leonard?

"He saavat maksaa.." poika mutisi itsekseen marssiessaan raivoissaan ulos talosta riideltyään vanhempiensa kanssa, jotka jäivät järkyttyneinä katsomaan poikansa perään.

Johannan poskelle vierähti kyynel.

---------------------

Viimein uusi osa ulkona, toivottavasti tykkäsitte! Seuraavassa osassa sitten lisää Leonardista ja Lenorasta, sekä (vihdoin) uusi talo! Inspiraatiotakin riittää, joten saa nähdä mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan. Jokatapauksessa, tälläinen osa tällä kertaa, ensi kerralla uudet kujeet!