Oli kaunis ja lämmin kesäpäivä Riverviewin pienessä kaupungissa. Kaikki kaupungin asukkaat olivat nauttimassa arjen riennoista; jotkut sisätiloissa tutkimassa elektroniikan saloja, jotkut ulkona nauttimassa auringonpaisteesta ja hyvästä seurasta. Aivan tuiki tavallinen päivä siis tässä rikkaiden liikemiesten ja heidän perheidensä asuttamassa kylässä.
Tai niin he ainakin luulivat.
Kukaan Riverviewin asukkaista ei viitsinyt panna merkille näin tuiki tavallista taksia jossa sattuikin matkustamaan kaupungin erikoisin henkilö. Mitä huulluutta, olisi joku kaupungin hienoimmista naisista ehkä voinut huudahtaa. Eihän tämä tyttö, joka juuri tällä samaisella hetkellä istui juuri tuossa keltaisessa taksissa, ollut mitään Riverviewin asukkaiden silmissä. Roskasakkia, voisi joku pukuun sovistautunut mies ehkä ilmaista. Kuitenkin jotakin erikoista tässä nuoressa punahiuksisessa naisessa oli.
Tavallisuus. Erikoisin asia koko Riverviewissä. Asia jota ei oltu nähty vuosikymmeniin. Asia, jota kaikki Riverviewin asukkaat yrittivät olla, mutta eivät siihen kyenneet. Ja tämä asia on se syy, miksi juuri tässä taksissa istuva nainen on niin erityinen. Juuri tämä nainen muuttaisi kaiken.
Taksissa istuessaan, tietämättömänä tulevaisuudesta, tietämättömänä hänen erikoisuudestaan, nainen ajatteli haikeana hänen entistä kotipaikkakuntaansa joka poikkesi tästä paikasta kaikin tavoin. Ehkä kaikki menee vielä hyvin, hän ajatteli. Ehkä kaikki järjestyy.
Tämä 1800-luvun loppupuolella rakennettu mökkerö oli pysynyt autiona rakennuspäivästä asti, jolloin mökkerön rakentaja oli kuollut jäädessään kaappikellon alle. Lapset kautta vuosisatojen olivat aina halloweenin kunniaksi käyneet tämän röttelön sisällä kertomassa kummitusjuttuja ja taru kertoo, että kuolleen miehen henki oli jäänyt elämään mökin sisään ja aina pimeimpinä öinä pystyi kuulla kuinka hän ulisi surkeuksissaan.
Mikä oiva tapa saada talo naurettavaan hintaan!
"Pyh, mitä hienostelijoita" Johanna Mane mutisi itsekseen kun näki naapuriensa katseet heidän täydellisiltä pihoiltaan. Johannalla ei ollut paljon varaa opiskelujen jälkeen, joten talohan oli hänelle täydellinen. Ja olihan se omalla tavallaan ihan suloinenkin!
...Tai sitten ei. Johanna astui lahosta ovesta sisään ja näki jotakin järkyttävää: jääkaappia ei ollut. Miten ihmeessä hän nyt pärjäisi kaikkina niinä sateisina iltoina jolloin hän ei muuta jaksanut tehdä kuin töllöttää televisiota (jota ei ollut) ja napostella kaiken maailman ruokia omasta rakkaasta jääkaapistaan. Johannalle ruoka oli aina ollut lähellä sydäntä, vaikka ruoan valmistaminen yleensä johtikin siihen, että koko keittiö oli tulessa. Onneksi, voi onneksi Johannalla oli työpaikka valmiina ja sen avulla hän saisi kerättyä rahat ja saisi rauhassa polttaa koko keittiönsä poroksi.
"Mutta hei!" Johanna pohdiskeli. "Enhän minä tänne voi jäädä suremaan! Tänään minä lähden kaupungille!" Johanna ajatteli päättäväisenä ja hymyili itsekseen. Aikaa ei ollut hukattavana. Olihan kaupunkiin joskus tutustuttava, ja mikä olisikaan parempi ajankohta kuin välittömästi heti muuton jälkeen? Eihän sitä kukaan voi kiistää.
Viihdyttävän taksimatkan jälkeen ja Johannan huudettua "vie minut ihan minne tahansa!" pelästynyt taksikuski jätti Johannan erään oikein luotettavan näköisen teollisuusalueen kadunvarrelle. Johanna kuitenkaan ei pannut pahakseen, nimittäin ensimmäinen asia minkä hän näki oli jotakin niin uskomattoman ihmeellistä kuin-
- kuuluisa Riverviewin tiedekeskus! Juuri tämä olikin syy, miksi Johanna oli keskeyttänyt opiskelunsa ja päätynyt tänne parempiosaisten joukkoon. Johanna oli saanut puhelun juuri Riverviewin tiedekeskukselta joka oli tarjonnut hänelle töitä labrassa. Hieman liiankin innostunut Johanna oli huutanut puhelimeen ottavansa unelmatyönsä vastaan ja kiittänyt tuhannesti kaikkia. Vaivaantuneesti johtaja oli lähettänyt yhteystietonsa eteenpäin ja Johanna oli iloisesti hankkinut mökin Riverviewin kaupungista ja jättänyt kaikki kaverinsa taakseen. Surullistahan tuo, mutta Johanna oli innoissaan. Ja nyt hän saisi vihdoin mennä kierrokselle labrassa ja katsoa kaikkea sitä hienoutta mistä hän aina oli haaveillut.
Kierroksen jälkeen Johanna lähti kävelylle ympäri kaupunkia. Hän kävi paikallisessa mehubaarissa pelaamassa pöytäfutista ja tekemässä tuttavuutta paikallisten lihaskimppujen kanssa...
... ja kaupassa ostamassa itsellensä jotakin pientä terveellistä syötävää (joka lopulta ilmeni maitosuklaapatukan muodossa)...
...sekä paikallisessa kirjastossa, jonka suuret kirjavalikoimat sekä hiljaisuus viehättivät kovasti Johannaa. Täällä Johanna sai rauhassa nauttia vapaa-ajastaan eikä kukaan toljottanut häntä ja hänen hieman.. poikkeavia väriyhdistelmiään. Hyvähän se vain oli. Vaikkei Johanna tietystikään välittänyt siitä.
Palatessaan kotiin ja katsellessaan siinä sateen keskellä tuota ihastuttavaa pientä mökkeröä joka nyt oli hänen omistuksissaan Johanna mietti, ettei hänen asiansa olleet välttämättä niin huonosti. Olihan hänellä katto pään päällä, oma työpaikka sekä koko tulevaisuus edessään. Katsoessaan tuota mökkiä, viitsimättä menemään sisälle sateesta huolimatta Johanna mietti, että kyllä kaikkeen tottuu.
Ainakin loppujen lopuksi.
Viikot kuluivat ja joka päivä Johanna kiiruhti töihin innnoissaan tai vähemmän innoissaan. Päivien myötä kuitenkin punapään työtehtävät lisääntyivät ja palkkaakin alkoi satelemaan enemmän Johannan pieniin kätösiin. Jääkaappikin saatiin ostettua eikä Johannan aina tarvinnut käydä pikaruokaloissa mättämässä hampurilaisia naamariinsa vaan pystyi nyt jopa syödä kupillisen muroja aamiaiseksi aurinkoinen hymy naamallaan.
Johannan ensimmäiset palkkarahat olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi kuluneet siihen kylmään ihanuuteen, joten Johannalla ei ollut varaa omaan suihkuun. Sen tähden hän joutui aina työpäivän jälkeen kiiruhtamaan läheiseen uimahalliin josta hänen onnekseen löytyi tälläinen pesuvehje ja hän pääsi pesulle ilmaiseksi.
Eräänä oikein kuumana päivänä Johanna kiiruhti tavalliseen tapaan uimahallin kylpyhuoneisiin hankaamaan hien hajun pois iholtaan, jotakin eriskummallista tapahtui.
"Kuule tyttö, meillä on vähän puhumisen tarvetta. Tule käymään illemmalla niin puhutaan asiat selviksi, okei?" eräs mies huudahti Johannalle ja Johanna hämmästyi.
"Öh.. okei?" Johanna vastasi ja mies hymyili hänelle. Jokin liikahti Johannan sisällä. Mies ilmoitti osoitteensa ja samassa kiiruhti ulos uimahallin ovista. Johanna jäi typertyneenä seisomaan altaan reunalle, kunnes haistoi itsensä ja tajusi suihkun olevan enemmän kuin tarpeellinen.
(Huomasin kyllä, että miehen kädellä oli vähän huono päivä, ei anneta sen häiritä!)
"Hän se vaan ei koskaan opi..." mutisi eräs mies, joka oli kuullut koko keskustelun ja jäi nyt päättäväisenä odottamaan Johannaa, jonka suihkulaulu kantautui läpi koko uimahallin.
Tullessaan suikusta raikkaana kuin kevättuuli Johanna huomasi oudon miehen altaiden reunalla. Mies katsoi häneen, tai ainakin niin Johannasta tuntui, lasien takia oli vähän vaikea määritellä. Johanna oli jo lähtemässä kävelemään oville päin kun mies pysäytti hänet.
"Minun täytyy kertoa sinulle jotakin" mies sanoi ja katsoi vakavissaan Johannaa. Johanna oli jälleen hämmennyksen vallassa eikä kyennyt sanomaan sanaakaan.
"Nimeni on Hunter. Haluaisin puhua tuosta miehestä jonka äsken tapasit."
"Okei? Mitä hänestä?" Johanna kysyi ja esitteli itsensä. Hunter näytti edelleen olevan vakavissaan ja pelko kulkeutui Johannan lävitse.
"Älä missään tapauksessa luota häneen. Hänhän pyysi sinua tulemaan luokseen, eikö? Älä mene. Tiedän mitä hän haluaa sinulta ja voin vain sanoa, että olen nähnyt monen ihmisen elämän tuhoutuvan tuon miehen takia" Hunter selitti ja Johanna oli kauhuissaan. Kuitenkin Johannan kiinnostus heräsi ja äkkiä hänen teki aivan valtavasti mieli tehdä juuri niin kuin Hunter oli kieltänyt.
Johanna vaihtoi puheenaihetta ja vältti sanovansa mitään mikä viittaisi siihen, että hän olisi luvannut olla menemättä sen oudon miehen luokse. Äkkiä Johannankin ajatukset harhailivat muualle, kun he kertoilivat Hunterin kanssa noloja tarinoita heidän menneisyydestään (Johanna kertoi kuinka hän oli esittänyt koulunäytelmässä perhosta ja yhtäkkiä hän oli kompastunut ja tippunut lavalta pois). Hunter oli oikein mukava ja kuunteli mielellään kun Johanna puhua pölpötti ties mistä ötököistä ja koulunäytelmistä ummet ja lammet.
Ilta rupesi jo hämärtämään kun Hunter ilmoitti, että hänen oli pakko lähteä.
"Tässä on numeroni. Soita jos tulee jotakin asiaa" hän sanoi ja Johanna hymyili hänelle. Johanna katsoi ikkunasta kunnes Hunter oli lähtenyt ja tilasi samantien taksin itselleen, joka ei veisikään häntä kotiin, ehei.
Nyt oli aika mennä sen omituisen miehen juttusille. Talosta päätellen herra oli perus Riverviewin luokkaa, eli rikas kuin mikä. No, mitäpä siitä.
Johanna oli soittanut ovikelloa ja yrittänyt pysyä tyynenä, kunnes ovi avautui ja Johanna hyppäsi oven edestä pois ja huusi kovaan ääneen:
"Älä tapa minua!" Ovella ei kuitenkaan seisonut mies vaan nuori poika joka katsoi Johannaa hieman hämmentyneenä.
"Isäni ei ole vielä tullut. Seuraa minua" poika sanoi ja Johanna seurasi hämillään poikaa sisälle taloon.
"Noniin. Voit odotella tässä eteisessä, kunnes hän saapuu. Toivottavasti teillä tulee olemaan hauska ilta" poika sanoi virnistellen iskien silmää ja lähti kipuamaan portaita pitkin yläkertaan. Johanna oli kauhusta kankeana. Koska Johanna ei tajunnut, että hän voisi vain astella iloisesti ulos ovesta ja lähteä, hänellä oli vain yksi vaihtoehto: Hunter.
Kiireesti Johanna valitsi Hunterin numeron tärisevillä käsillään ja laittoi luurin korvansa viereen. Puhelin piippasi pari kertaa kunnes karhea miesääni vastasi:
"Hunter."
"Minä täällä, Johanna. Sitä minä vaan, että... taisin tehdä juuri päinvastoin kuin pyysit ja ajattelin vain soittaa olevani nyt täällä sen miehen asunnolla eikä se ole vielä tullut enkä yhtään tiedä mitä hän aikoo tehdä minulle ja.. niin."Pitkä hiljaisuus.
"No, ei hän sinulle varmasti mitään pahaa tee ja tuskin hän sinua mihinkään alkaa pakottamaan. Pidä vain pintasi ja odota kunnes hän tulee, puhukaa sitten asianne selviksi" Hunter sanoi hieman pettyneen kuuloisena. Johannan jännitys laski hieman. Samassa Johanna kuuli askelia ulkona ja sanoi soittavansa Hunterille myöhemmin. Ovi avautui.
"Kas! Oletkin jo täällä. Olinkin jo koko päivän ajatellut sinua." Mies sanoi pieni virne naamallaan. Johanna katsoi miestä kulmat kurtussa ja pyysi kertomaan asiansa.
"No olin tässä vähän mietiskellyt, että jos haluaisit viettää iltaa kanssani. Tiedäthän, juoda vähän viiniä, kuunnella musiikkia ja jatkaa makuuhuoneen puolella. Miltä kuulostaisi?" miehen virne kasvoi kasvamistaan.
Johannaa nauratti ja helpotus tulvi hänen sisälleen.
"Tämäkö oli sinun asiasi? Kuule, voit mennä etsimään naisesi jostain muualta. Et edes kertonut nimeäsi minulle! Enkä olisi tullut ollenkaan jos olisin tiennyt sinun olevan tuollainen kakara!" Johanna raivosi ja marssi ovelle päin.
"Kuhan kysyin.." mies sopersi ja Johanna tuhahti äänekkäästi. Hän kun oli luullut miehen olevan jokin hurja murhamies joka halusi raa'asti tappaa Johannan (jolla olikin tapana ajatella vähän liikoja), mutta mies olikin vain halunnut naisseuraa! Johanna lähti silmiään pyöritellen ovesta ulos ja meinasi kompastua rappusissa. Johannan sisällä pyöri kuitenkin muutakin kuin pelkkä raivo. Aivan kuin jokin osa hänestä olisi.. imarreltu?
Päästessään kotiin Johanna soitti Hunterille ja he molemmat nauroivat kovaan ääneen Johannan toistaessa miehen sanoja ja matkiessa ei-niin-taitavasti hänen ehdottelevaa äänensävyään. Molemmat nauroivat kunnes väsymys iski päälle ja oli aika mennä nukkumaan.
Kuitenkin, jotain Johanna oli jättänyt kertomatta. Oliko Johanna ehkä sittenkin halunnut tutustua paremmin tuohon mysteeriseen mieheen? Miksi Johannan vatsassa tuntui aina olevan perhosia kun hän oli tuon miehen lähettyvillä?
