Viikot vierivät ja elämä Hunterin kanssa oli alkanut tuntua.. no, ihan mukavalta. Johannan oli pakko myöntää tehneensä oikein mukavan ratkaisun päästäessään Hunterin lähemmäs itseään, sillä olihan mies herttainen kuin mikä ja tuodessaan viimein tavaransa Johannan pienelle mökille sai siitä pienestä rahasummastakin puserrettua edes jotakin irti jonka seurauksena saivat rakastavaiset tehtyä oikein kivan pikku remontin. Nyt talo sentään näytti talolta, tosin pienihän se oli ja edelleen naapurit Johannan ympärillä paheksuivat hänen tapaansa elää. Mutta nyt hänellä oli sentään Hunter.
Hunterin tunteet Johannaa kohtaan olivat syventyneet syventymistään ja mies aivan innoissaan teki rakkaalleen ihanaa kotitekoista ruokaa (muroja maidon kanssa) ja suukotti tätä aina kun vain pystyi. Muuton jälkeen miehen kasvoilla oli piilenyt hymy yötä päivää minne vain mies lähti ja tilanne alkoi jo näyttää siltä että miehen posket olisivat jumittuneet samaan asentoon, jonka takia Johanna passitti Hunterin lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kuitenkin nauraen ilmoitti syynä olevan pelkästään loputon miehen loputon ilo.
Valitettavasti tunteet eivät kuitenkaan näyttäneet olevan yhtä vahvat molemmilla osapuolilla.
.jpg)
"Minä rakastan sinua, Johanna" Hunter sanoi joka ikinen ilta ja hämmentyneenä tunteistaan Johanna pystyi osoittamaan tuntemuksensa pelkästään hymyilemällä. Oikeasti hymyn takana piili jotakin "niin minäkin luultavasti en tiedä älä sano noin en tiedä mitä minun pitäisi tähän sanoa koska en osaa selittää tunteitani enkä tiedä rakastanko sinua vai en" sorttista, mutta Hunter ajatteli sen yksinertaisesti tarkoittavan "niin minäkin sinua" joka teki elämisestä huomattavasti helpompaa. Ehkä tämäkin yksinkertainen lause oli syynä Johannan epävarmuuteen, olihan tämä rakastumisjuttu todellakin tullut yllätyksenä. Ehkä hän ei vieläkään ollut vain tottunut asiaan, Johanna yritti uskotella itselleen, mutta pieni ääni hänen päässään kertoi asian takana olevan jotakin muuta. Ja se jokin muu oli asia, joka sai Johannan hermoromahduksen partaalle lähes päivittäin.
Eräänä päivänä kuitenkin tapahtui jotakin todella omituista. Aamu oli syksyinen ja melko viileä Hunterin lähtiessä töihin hymy korvissa samalla kun Johanna suoritti joka-aamuista puutarhan hoito-operaatiotaan, eikä kumpikaan heistä olisi koskaan voinutkaan kuvitella tänä päivänä tapahtuvan jotakin, joka muuttasi heidän elämänsä totaalisesti. Aamu siis eteni normaalia tahtiaan, kunnes aurinko ehti nousta.
Ja silloin se tapahtui.
"Sinä! Sinun on pakko lähteä nyt! Hunter tulee kohta töistä enkä halua hänen näkevän sinua täällä, okei?" Johanna yritti selittää tuolle mysteeriselle harmaahapselle.
"Johanna, Johanna. Kyllä minä tiedän sinun haluavan, että minä olen täällä. Halusin vain, tiedäthän, tervehtiä vanhaa kaveria" Newbie sanoi ja kyllä, viikkojen kuluessa nuoresta ja komeasta Newbiestä oli tullut vanha ja ryppyinen. Johanna oli nähnyt miehen viimeeksi pari päivää sitten ruokakaupassa , joten miehen harmaa ulkoasu ei hämmentänyt häntä. Johanna oli joutunut pidättelemään nauruaan, sillä mies näytti, no, aivan naurettavalta. Vasta pari viikkoa sitten Johanna oli kuolannut miehen perään. Nyt niin ei todellakaan enää tapahtuisi, Johanna naureskeli mielessään.
"Joo niin varmaan. Milloin sinustakaan olisi ollut juttukaveriksi?" Johanna puuskahti ja katsoi miestä suoraan silmiin. Yllättäen jokin Johannassa heräsi ja hänestä tuntui kuin mies olisi vasta eilen seissyt tässä hänen pihanurmellaan kertomassa kuinka ei voinut nähdä Johannaa enää ja kuinka Johanna oli jäänyt suremaan menetystään. Hämmentyneenä yllätyksellisistä tunteistaan Johanna pyysi kuitenkin miehen sisälle taloon ja mies seurasi hymyillen perässä.
Muutama tunti oli vierähtänyt kaksikon juorutessa naapuruston asioista kuin Riverviewin akat konsanaan, kunnes Johanna oli huomannut Hunterin oikeasti saapuvan kohta töistä kotiin ja passittanut Newbien ulos. Vielä hetken he vitsailivat oven pielessä kunnes...
... Johanna yllättäen suuteli miestä. Hän ei voinut itselleen kerrassaan mitään katsoessaan Newbien tummanharmaisiin silmiiin jotka toivat muistot elävästi hänen mieleensä ja yhtäkkiä Johanna jo muistikin syvän rakkautensa miestä kohtaan. Johanna tunsi kuinka hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin ja tunsi viimein olevansa elossa kunnes hän muisti.
Hunter.
"Ei.. Voi ei, voi ei, voi ei, voi ei, voi ei..." Johanna sopersi eikä tiennyt mitä tehdä. Miten hän olikaan saattanut jälleen langeta Newbien ansaan? Miten hän oli saattanutkaan pettää Hunterin luottamuksen vielä jollakin näin typerällä tavalla?
"Johanna. Älä huoli kaikki tulee olemaan ihan kunnossa" Newbie sanoi pehmeästi ja jokin osa Johannan aivoista uskoi sen olevan totta. Vielä kerran he suutelivat, kunnes viimein mies lähti.
Johanna oli tyrmistynyt. Ei hän koskaan olisi kuvitellut itseään tälläisenä sikana, joka pettää oman rakkahimpansa. Pahinta asiassa oli vielä se, että Johanna oli totta puhuen pitänyt siitä. Hän oikeasti oli nauttinut siitä tunteesta, kun viimein hänen huulensa kohtasivat Newbien huulet ja hän sai viimein ilmaistua hänen oikeat tunteensa miestä kohtaan. Olihan se helpottavaa, ainakin jollakin tapaa. Ja nyt Johanna tiesi miksei ollut varma tunteistaan Hunteria kohtaan. Newbie. Kaiken pahan alku ja juuri.
Mutta entä jos, Johanna mietti, entä jos hän oikeasti rakastikin Hunteria? Olisiko Johannasta oikeasti tuntunut näin pahalta, jos hänen tuntemuksensa Hunteria kohtaan olisivat olleet pelkästään kaverimieliset?
Johanna jäi ulos seisomaan hämmentyneenä. Hän seisoi siinä kauan, miettien elämää ja katsoen kaukaisuuteen herättäen omituisia katseita naapurustossa. Lopulta Hunter palasi hänen mieleensä ja Johanna tajusi, että hänen on pakko valmistautua. Ei Hunter huomaisi mitään, Johanna uskotteli itselleen silmät hullusti päässään pyörien. Niin, kyllähän Johanna voisi sulautua tilanteeseen. Kyllä hän pystyisi esittämään, ettei mitään oikeasti olisikaan käynyt.
Päivät kuluivat ja Johannan vointi huononi kertaheitolla. Vähitellen Hunterin ikiaikainen hymykin oli alkanut hyytyä, kun Johanna oli muuttunut päivä päivältä vihreämmäksi. Kun lopulta Johanna oli päätynyt kyykistelemään vessanpöntön ääreen miltei joka aamu, Johanna tajusi ettei tämä kaikki voinut johtua pelkästään huonosta omatunnosta. Kyllä Johanna oli ennenkin oksennellut ties mistä ihmeellisistä syistä (kerran hän oli oksentanut omille kengilleen maistaessaan vahingossa miltä maistuu muurahainen), mutta tällä kertaa Johannasta tuntui asiassa piilevän jotain muutakin.
"Ei voi olla.." Johanna mietti ääneen ja hetken epäröinnin jälkeen hän päätti lähteä lääkärin vastaanotolle tarkistuttamaan asian varmuuden. Ja kyllä, Johanna oli oikeassa.
Hän odotti lasta.
Miten ihmeessä hän nyt selviäisi? Hän hädin tuskin pystyi pitämään itsestään huolta, miten ihmeessä hän pystyisi elättämään jonkun niin pienen ja viattoman vielä tälläisessä elämäntilanteessa? Mitä Hunter tähän sanoisi?
"Hunter, minä..." Johanna aloitti illalla Hunterin tultua töistä kotiin. Hunter oli jälleen iloisena kertoen palkankorotuksestaan ja ylennyksestään, vaikkei Johanna oikeastaan tiennyt minkälaisissa bisneksissä mies edes pyöri, mutta hänen hymynsä oli valunut pois kasvoilta siinä silmänräpäyksessä nähdessään Johannan huolestuneen ilmeen.
"Mikä on? Onko kaikki kunnossa?" Hunter kysyi huolestuneena aivan kuin äiti lapselleen.
"On, kaikki on ihan okei.. Minä vain, tuota... Kävin lääkärissä tänään ja.. No, olen raskaana." Johanna sai soperrettua.
".. siis oikeasti? Saammeko me lapsen?" Hunter kysyi ja Johanna nyökkäsi vastaukseksi. Johanna pelkäsi sekunnin verran, että Hunter ryntäisi huutaen ovesta ulos, mutta turhaan.
"Tämähän on hienoa!"
"Oikeasti?" Johanna kysyi miehen ottaessa hänet rutistuksiinsa.
"Tottakai! Tämähän on mahtavaa! Me saamme lapsen!" Hunter huudahti ja suuteli Johannaa innokkaasti. Mies ei kuitenkaan huomannut naisen kasvoilla piilevää huolestuneisuutta vaan oli onnensa kukkuloilla eikä tuntenut mitään muuta kuin silkkaa iloa tätä uutista kohtaan.
Johannalla oli vaikeuksia peitellä tunteitaan Hunterin iloisen katseen alta ja usein Johannan täytyi lukittautua vessaan itkemään. Johanna oli yrittänyt selittää itselleen, ettei hänen tilanteensa ollut edes niin paha, hehän olivat Newbien kanssa vain suudelleet. Kuitenkin se paha pieni ääni Johannan päässä sanoi Johannan kuitenkin halunneen enemmän ja Johannasta tuntui pahalta tajutessaan asian olevan totta. Johannasta myös tuntui, että hän oli pettänyt Hunterin myös tunnetasolla tajutessaan rakastavansa Newbietä vielä kaiken tämän jälkeen.
Mutta nyt Johannan oli tehtävä asialle muutos. Hän ottaisi ohjat käsiinsä, ja päättäisi päästää irti tuosta katalasta kelmistä.
"MITÄ!? Kuule sinähän se olit joka minua halusi! Miten kehtaat edes yrittää-"
"Tiedän, tiedän! Kuule, kaikki tämä oli silkkaa ajanhukkaa. Ehkä minä pidän sinusta, ehkä minä olen aina halunnut sinua, mutta tiedän silti ettei tästä koskaan tulisi yhtään mitään. Ja niin tiedät sinäkin. En halua olla se kauhea ihminen joka särkee toisten sydämet, varsinkaan nyt kun vielä odotan lasta, joten toivon, ettet enää sekaantuisi elämääni. Ja minäkin lupaan olla sekaantumatta sinun elämääsi, okei?"
"Ihan miten vaan" Newbie puuskahti ästyneenä ja kääntyi pois pihamaalta sanoen hyvästit Johannalle, viimeistä kertaa. Johanna heilautti kättään miehelle ja hänestä tuntui... vapaammalta. Ehkä Johanna oli viimein päässyt eroon tunteistaan tuota julmaa Newbietä kohtaan. Nyt Johannalla oli enää yksi asia selvitettävänä, ja se oli se asioista kaikkein katalin.
"Mukavan näköinen asu sinulla päällä tänään. Mahtaa vauvalla olla hyvät oltavat" Hunter leperteli Johannan vatsalle. Nyt Johannalle riitti. Hänen pitäisi kertoa kaikki.
"En kestä enää! Hunter, meidän täytyy puhua."
"Mitä nyt, Johanna. Onko kaik-"
"Minä petin sinua! Newbien kanssa!"
Pitkä hiljaisuus. Hunter tuijotti Johannaa ilmeettömänä ja Johanna tuijotti takaisin.
"Tiedän, että tämä kuulostaa kamalalta ja niin se onkin, mutta kaikki on nyt selvitetty! En enää koskaan nää sitä katalaa otusta enkä ymmärrä mikä minuun oikein meni kun päätin suudella häntä.. Emme me muuta tehneet kuin suutelimme, ehkä olin vain epävarma tunteistani, mutta nyt tiedän oikeasti rakastavani sinua, vain sinua, Hunter. Anna anteeksi, tiedän olleeni kamala ja tiedän ettei tätä asiaa voi korjata helposti, mutta minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua, joten ole kiltti, anna anteeksi" Johanna nyyhkytti ja katsoi Hunterin pelottavan ilmeettömiä kasvoja. Hetken ajan Hunterin kasvoilla ei näyttänyt tapahtuvan mitään, kunnes hänen silmissään syttyivät liekit ja viha purkautui hänen sisältään.
"MINÄ TIESIN! KOKOAJAN! JA ODOTIN, ETTÄ KERROT! ETKÄ KERTONUT! MENE, POIS! MENE!" Hunter huusi ja Johanna juoksi makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja hän kuuli kuinka ulko-ovi pamahti kiinni.
Tulisiko hän koskaan enää takaisin?
Hunter ei juossut pois pihalta, vaan otti käsiaseensa salaisesta piilosta ja tähtäsi sillä seinään. Hän tähtäsi ja tähtäsi kuvitellen Newbien naaman seinää vasten, muttei ampunut. Hän oli vihasta suunniltaan, mutta loppujen lopuksi kaikki mitä hän tunsi, oli pelkkää surua. Hän oli kokoajan tiennyt Newbiestä, siitä lähtien kun hän oli muuttaanut Johannan luokse. Tottakai nainen oli vielä tuntenut rakkautta miestä kohtaan, johon hän oli rakastunut ensi silmäyksellä. Eivätkä he edes olleet tehneet muuta kuin suudelleet. Kaikki oli siis.. hyvin?
Hunterin päässä oli pyörinyt näiden viikkojen aikana ainoastaan yksi kysymys: miksei hän pystynyt olemaan yhtä hyvä kuin Newbie? Hänhän oli näyttänyt rakkauttaan Johannaa kohtaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja yrittänyt näyttää, että oikeasti hän olisi paljon parempi kuin Newbie koskaan voisi olla. Silti Newbie vain tulee ja valloittaa Johannan sydämen. Eikä Hunter voisi sille yhtään mitään. Kaikki mitä Hunter oli tehnyt saadakseen Johannan kiinnostumaan hänestä oli ollut turhaa. Aina vain, Johanna oli sisimmissään rakastanut Newbieta.
Hunter oli väsynyt ja surkeuksissaan. Hän ei tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Hän rakasti Johannaa sydämensä kyllyydestä, mutta voisiko hän elää ihmisen kanssa joka ei koskaan rakastaisi häntä samalla tavalla?
Hunter ryhdistäytyi ja kävi nukkumaan sohvalle. Oli aamuyö, huomenna olisi töitä, mutta kyllä Hunter selviäisi. Kyllä hän pysyi vahvana.
Niin hän oli aina pysynyt.
Jälleen viikot kuluivat ja vauva Johannan sisällä kasvoi huimaa vauhtia.
Hunter ei ollut muuttanut pois, muttei ollut puhunut Johannalle sen jälkeen, kun Johanna oli tunnustanut tekosensa. Johanna silti jaksoi yrittää. Joka ikinen päivä Johanna puhui Hunterille aivan tavallisista asioista, kuten säästä tai yritti kertoa jonkin ''hauskan'' vitsin joka saisi Hunterin nauramaan (esim. kaksi mummoa meni mustikkaan, toinen ei mahtunut), mutta turhaan. Hunter vain katsoi joskus ilmeettömänä, joskus hieman säälivänä, joskus äärettömän surullisena ja lähti sitten pois.
Johanna kuitenkin tiesi, että jossakin tilanteessa Hunterin oli pakko alkaa taas puhumaan. Ehkä hän vain yksinkertaisesti tarvitsi aikaa miettimiseen. Tai jos hän ei alkaisi puhua, Johanna passittaisi miehen lääkäriin ja kysyisi onko mies menettänyt puhekykynsä tai jotakin sen suuntaista. Mutta Johanna ei kuitenkaan luopunut toivosta. Kyllä kaikki vielä järjestyisi.
Sinä yönä satoi maahan ensilumi.
Johanna oli herännyt kamalaan kipuun ja oli välittömästi noussut ylös. Synnytys oli käynnistymäisillään.
"Hunter!" Johanna huusi.
Hunter oli kuitenkin autossaan istumassa, jonne hän oli ikäänkuin muuttanut asumaan. Hän ei kuulluut Johannan huutoa eikä osannut aavistaakkaan asioiden mullistuvan tänä iltana. Hunter kuitenkin kuuli oven avautuvan ja huomasi Johannan seisovan siellä kärsivän näköisesti ja osoittavan vatsaansa. Samassa Hunter auttoi Johannan autoon ja kiidätti naisen sairaalaan.
Johanna oli kamalissa kivuissa eikä pystynyt kävelemään, joten Hunter juoksi sairaalaan hakemaan apua. Sairaalanhoitajat tulivat ja veivät Johannan paareilla nopeasti synnytysosastolle Hunterin juostessa perässä jännittyneenä ja Johannan huutaessa kivusta.
"Kaikki on ihan hyvin" Hunter uskotteli osittain Johannalle, osittain itselleen.
"Kaikki on hyvin."
******
"Tuota... oletko miettinyt hänelle nimeä?" Hunter kysyi epävarmana, kun he olivat viimein päässeet sairaalasta kotiin.
"Leonard" Johanna vastasi mietteliäänä ja hymyili lievästi.
"Leonard Mane" Johanna sanoi eikä Hunter voinut sanoa siihen mitään. Oli niin monia asioita, joita hän olisi voinut sanoa omalle vastasyntyneelle pojalleen ja niin monia asioita joita hän olisi halunnut sanoa Johannalle. Mutta hän vain pysyi hiljaa.
Ja ensimmäistä kertaa moneen viikkoon hän hymyili.
---------------------
Voisin pyydellä anteeksi pitkää aikaväliä postauksien välillä, mutta en ole vain yksinkertaisesti ehtiyt pelata. Vähän synkempi ja pidempi osa, toivottavasti piditte!
