"Voi pirun oksa siirry jo tieltä..." Johanna mutisi itsekseen. Viikko sitten hän ei olisi koskaan ajatellut itseään hoitamassa omaa putarhaansa, olihan hänellä ongelmia jo pelkästään itsensä huolenpidossa. Viikko sitten hän ei myöskään olisi koskaan arvellut tutustuvansa kehenkään, saatikka sitten nykyiseen parhaaseen ystäväänsä. Kyllä, Hunter ja Johanna olivat yhdessä viettäneet niin paljon aikaa, että Johannan kasvimaakin jo kärsi. Johannaahan tämä ei tietystikään haitannut, kyllähän ihmisseura voitti kukkapenkit kertaheitolla.
"MITÄ!? Oikeasti vai?" Johanna koilotti puhelimeen kääntäen naapuriensa paheksuvat katseet itseensä.
"Kuule, työt kutsuvat, mutta voin varmaan tulla tänään käymään siellä kun pääsen, okei?" Johanna kysyi Hunterilta joka vastasi myönteisesti luurin toisessa päässä. Johanna lopetti puhelun pudottamalla sen hätiköidessään maahan ja lähti kiroten kimppakyytinsä mukaan kohti aina niin iloista työpaikkaansa.
Ilta alkoi jo hämärtyä Johannan työpäivän loputtua, kun hän viimein pääsi lähtemään Hunterin luo. Johanna ei itseasiassa koskaan ollutkaan käynyt Hunterin luona kyläilemässä joka ei sinänsä ollutkaan mikään ihme heidän viikon kestäneen ystävyytensä tähden. Koti oli, no, hurmaava, ainakin omalla erikoisella tavallaan. Sen armeijamainen viehätyksensä tosin ei saanut naapurien päitä kääntymään ainakaan mistään hyvästä tarkoituksesta, mutta eihän tämä Johannalle merkinnyt oikeastaan yhtään mitään. Niimpä siis talon nähtyään leukojen loksahdusten sijaan Johanna tyytyi vain puhtaasti nielaisemaan kuuluvasti ja miettimään oliko nyt varmasti tullut oikeaan paikkaan.
"Tule sisään" miesääni ilmoitti radiosta ja sai Johannan hätkähtämään rajusti. Johanna oli juuri saapunut koodilukitun rautaportin eteen, jonka ovi nyt aukesi suoraan hänen edessään. Fiiniä, Johanna ajatteli ja hymyili hieman epävarmasti. Paikka toi elävästi mieleen Johannan entisen ala-asteen, jonka toiminta oli myöhemmin lopetettu, sillä hallitus oli todennut sen toiminnan muistuttavan liikaa vankilatoimintaa. Oi niitä muistoja, Johanna mietti hymyillen ja lähti kävelemään portista sisään.
"Johanna! Olen koko päivän odottanut, että saan kertoa sinulle tämän.." Hunter aloitti heti avattuaan Johannalle oven hänen toljottaessaan hämmentyneesti parasta ystäväänsä ja hänen.. omaperäistä taloaan. Mies oli tämän pitkän viikon aikana paljastanut monia puolia itsestään, kuten hänen pettämättömän vainoharhaisuutensa ja pienen vihanhallintaongelmansa (hoitaessaan Johannan kanssa puutarhaa eräänä päivänä hän oli tuhonnut vihapäissään kaksi tomaattiviljelmää sekä heittänyt Johannan istuttamat omenapuunsiemenet talon seinää päin), jonka takia Johanna tiesi jo miten Hunterin kanssa käyttäytyä eikä ainakaan päästäisi miestä enää hänen puutarhaansa.
"Niin, aloitikin jo aamulla, mikä se juttu siis oli? Puhuit jotain Newbiestä?" Johanna kysyi ja alkoi itsekin innostua aiheesta.
"Hän on se mies! Se mies joka sinua silloin yritti houkutella sinua mukaansa! Eikai hän ole pitänyt sinuun yhteyttä tai mitään? Kuulin nimittäin, että hän on lopettanut naisten jahtaamisen, joka voi tarkoittaa vain hänen löytäneen jonkun erityisen!" Hunter puhua pölpötti ja toi mieleen aivan jonkun keski-ikäisen naisten juorukerhon johtajan. Johanna katsoi tyrmistyneenä Hunteriin päin, mutta yritti epätoivoisesti pitää naamansa peruslukemilla. Newbie, löytänyt jonkun erityisen? Eikai se vain voisi olla..
"Äh, älä sinä minusta huolehdi. Ollaanhan me pari kertaa puhuttu, mutta ei tässä mitään vakavaa ole vielä tekeillä.." Johanna sanoi, mutta katui heti sanomisiaan nähdessään Hunterin ilmeen, joka selvästi kertoi hänen kauhistuksestaan asiaa kohtaan. Eihän tässä nyt mistään elämästä ja kuolemasta ollut kysymys, Johanna ajatteli kuumeisesti. Kyllähän hän sai tehdä aivan mitä hän halusi! Mikä Hunter oli häntä arvostelemaan? Newbie oli vain törmännyt häneen kaupungilla ja pyytänyt häntä kahville ja miksi Johanna siitä olisi kieltäytynyt? Varsinkin kun mies oli niin mukava, komea ja karismaattinen...
"Kuule Hunter, olen aika väsynyt. Käykö jos nähdään huomenna? Jos vaikka mennään käymään siellä kesäfestareilla, kun ne vielä pyörivät täällä?"
"No, selvä sitten. Pidä huoli itsestäsi" Hunter vastasi hymyillen pienesti ja katsoen Johannaa todella erikoisella tavalla, erikoisemmin kuin oli koskaan Johannaa katsonut. Mutta eihän Johanna sitä huomannut. He hyvästelivät toisensa ja Johanna lähti iloisesti kotia päin ajatellen juuri sitä mitä ei koskaan olisi saanut ajatella.
Johanna tuli kotiin ja koki mukavan yllätyksen: Newbie seisoi siinä hänen pihanurmellaan ja sai Johannan sydämen sykkimään ja punan nousemaan kasvoillensa. Viimeisen viikon muistot pyörivät hänen mielessään. Sitä yhtä päivää Johanna oli miettinyt koko viikon: miksi hän oli lähtenyt kahville juuri tuon miehen kanssa, miksei hän ollut torjunut miestä heti ensi näkemältä, miksei hän kyennyt lopettamaan hänen ajattelemistaan?
"Newbie? Mitä sinä täällä teet?" Johanna kysyi arasti ja huomasi miehen katsovan Johannaa surullisesti. Tämä ei voinut enteillä hyvää, Johanna ajatteli.
"Johanna minun täytyy kertoa sinulle jotain" Newbie sanoi katsoen Johannaa suoraan silmiin hieman pettyneesti. Johannan sisällä muljahti ikävästi.
"Minä... Olen naimisissa. Olen kokoajan ollutkin. En tiedä mikä minuun oikein meni kun pyysin sinua ulos, mutta emme kuitenkaan voi jatkaa näin. Se on vain.. kaikille hyväksi" Newbie kertoi ja vasta nyt Johanna huomasi Newbien sormessa kiiltelevän sormuksen. Johanna ei sanonut mitään. Tämä tosiaan oli ollut isku vyön alle. Kyyneleet kihosivat Johannan silmiin, vaikka hän kuinka yritti estää. Hän oli jo suunnitellut kaiken heidän tulevaisuudestaan, hän oli jo miettinyt kuinka pyytäisi tätä miestä uudestaan ulos, hän oli jo miettinyt heidän tulevien lapsiensa nimiäkin kun oli ollut innostuneisuudensa huipulla. Kuinka hän oli saattanutkin tehdä Johannalle näin? Johanna oli alusta alkaen tiennyt heidän välillään olevan jotakin erikoista ja nyt hän vain tulee ja kertoo olevansa naimisissa. Mitä kaikkea tuo mieskin oli sanonut ja ehdotellut Johannalle ja hän oli vain tyytyväisenä niellyt kaiken sen?
"M-miten.. Miten sinä voit edes tehdä minulle näin! Luulin, että pidit minusta.." Johanna sopersi ja yritti pitää tunteensa kasassa.
"Tottakai minä pidin sinusta. Pidän sinusta edelleen."
"Luuletko tosiaan, että olisin pyytänyt sinua kahville kanssani, ellen olisi pitänyt sinusta? Joka kerta kun puhuit jotakin niitä omituisia asioita elämästäsi, mieleni teki ottaa sinut viereeni syleilyyn, joka kerta kun hymyilit, mieleni teki suudella sinua.."
"Älä.. En halua.. Ei.." Johanna jätti miehen seisomaan hämmentyneenä pihalle ja lähti itse sisälle taloon peittäen kasvonsa ja paukauttaen oven kiinni niin kovaa kuin uskalsi. Meni useita minuutteja, ennen kuin Johanna kuuli miehen erkanevat askeleet ja niin hän lähti. Pois Johannan pihalta, pois Johannan elämästä, pois Johannan unelmista.
Koko illan Johanna itki. Hänet oli häväisty pahimman kerran. Kohta koko naapurusto saisi varmasti tietää ja kohta kaikki nauraisivat hänelle. Eivät he nauraisi hänen omituiselle ulkomuodolle, eivätkä hänen eriskummalliselle talolle vaan he nauraisivat hänelle, typerälle tytölle joka joskus uskoi, että joku sellainen kuin Newbie voisi joskus pitää hänestä. Kaikki se mmitä Newbie oli koskaan sanonut, valetta. Miten Johanna olikin voinut uskoa puhetta siitä, että Johanna olisi kauneinta mitä Newbie oli eläessään nähnyt ja kuinka Newbie haluaisi vain olla Johannan lähellä, ainiaan..
Ei, hänen täytyi ryhdistäytyä. Ja ensi töikseen, hän kertoisi Hunterille kaiken. Johanna nosti päättäväisenä katseensa ja pyyhki kyyneleensä naamaltaan. Hän valitsi hätäisesti Hunterin numeron pikavalinnoistaan ja muutaman piippauksen jälkeen uninen miesääni mutisi jotain epämääräistä vastaukseksi.
"Hunter, minulla on asiaa. Voitko tulla käymään täällä?" Johanna kysyi ääni tuplasti vahvempana kuin olisi uskonut sen olevan, mutta näköjään Hunter ei huomannut Johannan itsevarmuutta vaan ärisi jotakin nukkumisesta ja kellonajasta kunnes lopetti puhelun. Hämmentynyt Johanna laittoi puhelimen takaisin taskuunsa ja kääntyi taloansa päin. Voisihan hän huomennakin kertoa kaiken.
Seuraavana aamuna istuessaan hänen väliaikaisen tuolinsa (eli vessanpöntön) päällä juodessaan mehua Johanna mietti perin pohjin mitä sanoisi Hunterille, joka lupasi tulla käymään Johannan luona ennen kuin he lähtisivät kesäfestivaaleille. Johanna oli päättänyt muunnella tarinaa hieman ja lisännyt siihen muutamia repliikkejä itselleen, kuten "turha enää itkeskellä perääni" tai "en minä sinusta koskaan muuta ajatellutkaan kuin että olet säälittävä mäntti". Johanna naureskeli mahtavalle suunnitelmalleen ja oikein ilahtui kuullessaan ovikellon soiton.
"No?" Hunter kysyi kulmat koholla näyttäen jotenkin tietäväiseltä. Johanna myös huomasi hänen suupielillään pienen virneenpoikasen, muttei välittänyt siitä vaan yritti olla mahdollisimman välinpitämätön ja aloitti.
"Niin, siitä Newbiestä. Kyllähän me joo kerran käytiin kahvilla ja-"
"Tiedän jo, Johanna" Hunter vastasi naurahtaen samalla ja hämmentäen Johannan muutenkin hieman hitaan ajatuksenkulun totaalisesti.
"Siis.. Mitä!? Mistä sinä sait tietää? Kaikkihan tapahtui vasta eilen!" Johanna sopersi epätoivoisesti levittäen Hunterin naamalle vielä isomman virneen.
"No kaikkihan siitä puhuvat! Newbiehan on yksi kaupungin suosituimmista ihmisistä, kyllä ihmiset tietävät, jos hän jotakin epämääräistä puuhailee" Hunter selitti Johannan ärtyessä samaan tahtiin, kun Hunterin hymy suureni. Kyllä Johanna oli tiennyt asioiden leviävän, mutta ei ollut ottanut huomioon Riverviewin kaupungin pieneyttä ja ihmisten suurta taitoa juorujen levittämisen suhteen jonka takia tämänkin asian leviäminen ympäri kaupunkia oli ollut yllättävän hidasta. Eikä Johanna voinut tietää juuri hänen naapuriensa olevan niitä suurimpia juorukelloja, jotka olivat pensasaitojen välistä kuunnelleet joka sanan ja levittäneet sitä myöten tiedon joka taloon suunnilleen puolen tunnin aikana.
"Oletko ihan okei?" Hunter kysyi Johannalta joka oli järkyttynyt, mutta rupesi ajattelemaan asian valoisaa puolta. Eihän asia sinänsä hänen mainetta ollut pilannut (mitä mainetta, olisi voinut muuan hienostomummo tokaista) vaan Newbiehan se tässä kaiken sonnan sai niskaansa! Hänhän se oli joka oli mennyt vieraille teille, Johanna ajatteli ja tunsi iloisuuden valtaavan taas mielensä perukat ja odotti nyt innolla pääsevänsä jo lähtemään kesäfestivaaleille Hunterin kanssa.
Johanna tyytyi nyökkäämään vastaukseksi, sillä jokin Hunterin katseessa oli saanut hänet sanattomaksi. Johanna katsoi Hunteriin ja tajusi kuinka lempeät ja mukavat hänen kasvonsa oikeasti olivat. Newbien kasvot olivat aina olleet kylmäkiskoiset ja ylimieliset, Johanna ajatteli ja hymyili lempeästi. Hetken aikaa he seisoiat siinä hiljaa ja tuijottelivat toisiaan, kunnes Johanna pudisti päätään herätäkseen kuin jonkinlaisesta transsista ja huudahti, että heidän pitäisi jo mennä kun Hunter otti hänen kädestään kiinni ja katsoi suoraan Johannan silmiin. Johanna nielaisi kuuluvasti.
"Hunter.. mitä sinä oikein teet?" Johanna kysyi ja tunsi punan leviävän poskilleen.
"Olen halunnut kertoa sinulle tämän jo koko tämän viikon ajan ja haluan vain sanoa, että olet mahtavin ihminen johon olen koskaan tutustunut" Hunter sanoi hymyillen lempeästi Johannalle.
"Öh, okei?" Johanna vastasi nolosti, kun Hunter jo jatkoi.
"En usko, että tämä on mikään paras mahdollinen ajankohta kertoa, mutta... minä pidän sinusta, Johanna." Hunter sanoi ja katsoi Johannaan lempeästi, mutta samalla hieman anteeksipyytävästi. Johannan sydän tuntui pysähtyneen.
"...et taida tarkoittaa pitämisellä pelkästään ystävänä, vai?" Johanna kysyi epäröiden ja Hunter pudisti päätään kääntäen katseensa visusti maahan. Johanna ei jälleen osannut ilmaista tuntemuksiaan sanoin vaan pysyi hiljaa ja katsoi Hunteria. Ei hän tiennyt mitä tälläisissä tilanteissa tulisi tehdä. Ei hän edes ollut ajatellut Hunteria mitenkään muuten kuin hyvänä ystävänä! Newbie se oli ollut, joka oli hänen mielessään pyörinyt nämä lähipäivät. Hemmetin Newbie, Johanna ajatteli ja tunsi pienen vihan lipuvan sisälleen. Nytkö hänen pitäisi jo siirtyä eteenpäin elämässään? Johanna otti Hunterin olkapäästä kiinni joka oitis nosti katseensa. Hänen tummat silmänsä olivat lempeyttä täynnä ja Johanna hymyili hieman, kunnes..
...aivan yllättäen mitään miettimättä Johanna suuteli Hunteria, hänen parasta ystäväänsä, suoraan huulille ja tunsi kuinka miehen lihakset jännittyivät hänen suudellessaan häntä. Ei Johanna mitään ilotulituksia nähnyt, mutta kyllä hän jotakin tunsi sisällään, muutakin kuin hämmennyksen sekä pelon. He erkanivat toisistaan ja katsoivat toisiaan silmistä silmiin hymyillen molemmat hieman ujostuneesti, mutta lempeästi.
"No, kai me voimme koittaa" Johanna sanoi ja otti Hunterin kädestä kiinni.
---------------------
Tässä siis toinen osa, jäi ehkä vähän lyhyeksi, mutta on ollut kiireitä, jonka takia myös osan julkaiseminen on vähän venynyt. Toivon, että tykkäsitte, jatkoa tulossa toivottavasti pienemmällä aikavälillä!
